Kauhistus.

Nyt tuo ipana on lopultakin tajunnut, että suunta on alaspäin. Ei suinkaan suun kautta ulos, eikä myöskään jomman kumman kyljen läpi, vaan ihan alakautta. Nyt sitä vasta supistusten alettua tajuaa että perhana, kohta tuohon pullahtaa ihan tuore ihminen. Ja MINUN pitäis osata siitä pitää huolta?! Onneksi mua on siunattu ehkä maailman parhaalla aviomiehellä, jolla ainakin intoa riittää vauvanhoitoon. Jos ei paniikki kasva liian suureksi ja koko mies karkaa Naurusaarille niinku armas äitini pelkää... ;)

Tänään jollotin taas ihan vesipuistona, kun sain Suomesta paketin. Meidän häädvd. :D Ai hitto, mehän näytetään aika hyvältä yhdessä, varsinkin noin laitettuna... No juu. En kyllä yhtään muista tolla lailla itkeneeni itse häissä *sen todistaa muuten tuo dvd:kin* mutta nyt... Liekö sitten hormonit kun jyllää. :) Koskettava, kaunis tilaisuushan se oli, jopa kovanaama setäkin päästeli pieniä kyyneliä...

Ai niin, tässäpäs viikon kulttuurishokki. Eräänä kauniina iltana kälyni miehineen ja lapsineen pöllähti kylään, tämä kyseinen rouvashenkilö ei oo koskaan suuremmin välittänyt meidän makuuhuoneen järjestyksestä. Niinpä ennen kun kerkesin kissaa sanoa, schwupsti-wups, oli järjestys käännetty feng shuimpaan suuntaan. Olisin voinut hyppiä seinille ellei tää maha olisi ollut tiellä... Toisaalta olin niin hemmetin järkyttynyt, etten osannut sanoa mitään, saati sitten liikahtaa. Miten voi olla, että joku, olkoonkin sukulainen, tulee MINUN kotiin ja ottaa ja vaihtaa järjestystä?! Ok, on myönnettävä että uusi järjestys on ihan triljardi kertaa käytännöllisempi kuin vanha mutta silti. MINUN koti!!!

Paras oli vielä edessä... Miehenpuoliskoni on viikot muualla töissä ja olin varma, että kunhan tuo tuolta kotiutuu niin saa sisko kuulla että mistä päästä ne isot eläimet pissii. Mutta ei; "Jaa juu, onhan tuo. Kyllähän tähän tottuu, ja onhan tää tilan puolesta parempi." Tähän asti oon kuunnellut valitusta siitä, että sisko jatkuvasti nalkuttaa, että pitäis vaihtaa järjestystä eikä se oo koskaan herraa miellyttänyt. Ja nyt?!?! Jaajuu, kyllähän tähän tottuu. Hitto vie, onko isosiskolla oikeesti noin paljon valtaa?! Itse kapinoin ihan kapinoinnin riemusta, ok, huone on nyt oikeesti parempi mutta... MINUN KOTI!!! Ärgh.

Kuulostaa muuten omaankin korvaan ihan järjettömältä. Toivottavasti edes joku ymmärtää. ;) Ehkä on parempi vetäytyä tuohon sohvalle imemään kofeiinitonta kahvinkorviketta, joka koostuu lähinnä kai maltaista, rehusta ja sahanpurusta. Nam. :9

Elämää Alppien keskellä... huhhu.

Ihan alkuun täytyy myöntää, etten odottanut "maastamuuttamisen" olevan näin helppoa. Henkisesti siis, odotin paljon enemmän itkua ja hammasten kiristystä, koti-ikävää ja ruisleivän kaipuuta. Nyt kolmen kuukauden aikana oon kuitenkin oppinut, että tietyt asiat ne ei vaan ole niin yksinkertaisia kuin koto-Suomessa. Vaikka maisemat on valtavan kauniita, ihmiset ystävällisiä ja kaikki tuntuu vallan innostuvan kun kuulevat mun tulevan Suomesta... Elämän yksinkertasia asioita sitä välillä kaipaa. Kelan lomakkeita ja selvityspyyntöjäkin voi jossain vaiheessa melkein kaivata.

Otetaanko esimerkkinä eräs kaunis kesäkuun päivä... Halusin avata pankkitilin, eli eipä muuta ku pankkiin, päivää, tili auki ja olkaa hyvä, näkemiin. Tai ei... Eipä tullut pieneen mieleeni, että pankkitiliä avatessa on luonnollisesti oltava vihkitodistus mukana. Miten saatoinkin unohtaa... No eipä siinä, päivä on pitkä, eli päätin vaappua babymassuni kanssa +31 asteessa kännykkäliikkeeseen ja avata liittymän. Ai yllätystä, eihän liittymää voi avata ilman pankkitiliä...?! Matkalla kotiin päätin vielä hakea valokuvat kehityksestä, nehän oli siellä jo pari päivää maanneet, mainos ainakin lupasi että seuraavana päivänä voi noutaa. Juu. Ei ollut kuvia.

Jos vielä jotain tästä itävaltalaisesta tehokkuudesta; avasin tilin kolme kuukautta sitten, tosin pankkikortti ei vielä ole tullut. Kävin siis toissapäivänä nostamassa tilin tyhjäksi ja suljin sen, avatakseni eilen tilin toisessa pankissa. Tämä toinen pankki luonnollisestikin sulkee ovensa joka päivä kello 12.15. ja minä myöhäinen lintu olin vasta iltapäivällä kaupungissa...

Tähän häpeämättömän myöhäiseen ajankohtaan on tosin syy. Laskettuun aikaan on tasan kaksi viikkoa, eli sain käydä tutustumassa paikalliseen sairaalaan. Ajattelin, että saan vähän katsella ympärilleni ja tutustua paikkoihin... Voi miten voi taas suomityttö erehtyä! Olin jo viikkoa aiemmin varannut ajan tätä tutustumista varten, ja silloin vastaanoton täti sanoi kohteliaasti, mutta erittäin ymmärrettävästi että on sitten paree olla paikalla tasan kello 13 eikä yhtään myöhemmin.

Eipä hätää, olin sairaalan ovella jo 12.45, ajattelin marssivani vastaanotto- tai infoluukulle ja kysyväni että missäs täällä synnytetään. Ensinnäkin, mitään sellaista luukkua ei ole. Toisekseen, sairaala on osittain remontissa. Löysin onneksi A4-lapun seinältä; "UMLEITUNG, GYNÄKOLOGIE U. GEBURTSHILFE". Ei muuta kun suunta alakertaan! Ok, edessäni on hissi. Hissin seinässä seisoo, että etsimäni osasto on 3. kerroksessa. Kolmoseen siis... Hetkinen. UNFALLCHIRURGIE?!?! En mä tänne halunnut!

Kysyn käytävää laahaavalta huoltomieheltä neuvoa, se käskee neljänteen kerrokseen, jossa kiireinen hoitsu sanoo että ei, kun nyt hissillä takas 1. kerrokseen, pitkän käytävän päässä on toinen hissi jolla pitää mennä kolmoseen. Tässä vaiheessa teki mieli istahtaa käytävälle juttelemaan mukavia pyörätuolissa vegeteeraavan paapan kanssa ja unohtaa koko vauvatouhu. Ok, kolmoseen toisella hissillä. Nyt aloin jo olla lähellä, sillä tämän kerroksen hoitsu sanoi ettei enää tarvii ku mennä yks kerros ylemmäs! JIHAA, mä selvisin! Ja täytyy sanoa, ettei moni oo tutustunut tän kylän sairaalan käytäviin ja hisseihin yhtä perusteellisesti ku minä. ;)

13.05 olin perillä ja kaksi mukavaa kätilötätiä otti mut vastaan. Ne köytti mut tutkimuspöytään puoleksi tunniksi ja otti vauvan sydänkäyrää... Mutta jotta tässä taas olisi joku itävaltalainen logiikka, lähti toinen kätilö pois ja toinen jäi kysymään multa kysymyksiä. Joihin toki olis löytynyt vastaus öitiyskortista. "Onko teillä diabetes? Onko teillä allergioita? Onko teille tehty leikkauksia? Muita sairauksia? Miehen nimi ja puhelinnumero?" Ja näitä kysymyksiä oli paljon, kaikki vastaukset kätilö tallensi tietokoneelle. Välissä suhteellisen nuori, suhteellisen komea mieslääkäri kävi sanomassa käsipäivää ja häipyi saman tien.

Seuraavana kätiö häipyi ja toinen tuli tilalle, muistivihkon kanssa. "No niin, Frau Ahonen-Knapp, olisi muutama kysymys. Onko teillä diabetesta?" Sama rumba uusiksi, enkä jaksanut edes kysyä miksi. Kun kätilö oli kysynyt kaiken ja kirjannut sen vihkoonsa, jäin yksin makailemaan pöydälle kuin Greenpeacea odottava valas valtameren rannalla.

Sisään marssi nuori, valtavan mukava naislääkäri. Ja tällä lääkärillä oli lomake kädessä. Lomakkeessa oli rimpsu kysymyksiä, joista ensimmäinen kuului; "Onko teillä diabetes?". Ajattelin, että nyt on parempi olla ihan kiltisti ja vastata, vaikka mielessä kävi että annan eri vastaukset kun edellisille. Juu on, diabetes, olen allerginen huonepölylle, kumille ja vesihöyrylle, leikattu on umpisuoli, rinnat ja kaksi alinta kylkiluuta on poistettu. Lisäksi olin viisi vuotta sähköshokkihoidossa kunnes päästäni poistettiin tuntematon, todennäköisesti avaruusolioiden istuttama lähetin. Toisaalta ajattelin, etten haluaisi joutua antamaan tulevaa lastani heti adoptioon.

Seuraava askel oli odottaminen käytävällä. Luvattiin, että lääkäri tulee ihan pian ja ottaa vielä ultraäänikuvat. Odotin vartin, kunnes paikalle pyyhälsi taas uusi lääkäri, pyysi mut tutkimushuoneeseen ja levitti ultrageelin mahalle. Puhelin soi, lääkäri joutui leikkaussaliin ja sovittiin, että tavataanpa tunnin päästä. Jälleen keekoilin tunnin verran käytävillä, joista oli jo tulossa toinen koti. Lopulta hain automaatista jääteepullon ja istahdin pihassa puistonpenkille. Viereisellä penkillä istui ihan inasen pelottava setäihminen, joka veti röökiä niin kovalla imulla että sen posket varmasti tuli peräpäästä jo ulos. Välillä se pyöräytti pallosilmiään muhun päin ja koetti ottaa kontaktia sanomalla älykkäästi "MRURH". Ajattelin, etten ehkä pääse noin korkealentoiseen juttuun mukaan eli annoin olla.

Tunti meni, löysin Luojan kiitos taas gynen osastolle, lääkärikin tuli melkein heti. Noin kolme ja puoli minuuttia se katseli sitä ultraa ja sanoi että juu kiitos, hyvä näin, kaikki kunnossa. Lopuksi se sotki mun mammahousujen etumuksen sillä geelillä, eli oli aika hyvä fiilis mennä kauppaan...

Niin. Näin elämä kulkee enemmän tai vähemmän hitaasti näissä hulppeissa maisemissa. Seuraavaksi saankin kirjoittaa sairaskassalle kirjeen, että voisinko ystävällisesti saada sairasvakuutuskortin, jossa mun nimi on oikein. :) Se täällä toki on hienoa, että aina on jotain tekemistä. :D